Ystäväni lapsi sairastui reilu vuosi sitten masennukseen ja käy edelleen kaksi kertaa viikossa terapiassa. Hänen äitinsä on seurannut tilannetta ja pohti eilen, onko jatkuva terapia lopulta kuitenkaan hyvä asia. Voisiko olla niin, että jatkuva ikävistä asioista puhuminen ruokkii ikäviä ja synkkiä ajatuksia ja lopulta ehkäisee paranemisen?

En osannut tuohon vastata muuta kuin että käsittääkseni aivoja voi myös jonkun verran huijata. Vai eikö nauruterapia tai naurujooga ole juuri sitä? Aletaan hokea HAHAHA-HEHEHE-HOHOHO ja pian aivot luulevat, että sinulla on hauskaa. Se alkaa naurattaa ja vaikuttaa rentouttavasti.

Nauru vahvistaa vatsalihaksia. Lisäksi sanotaan, että se muun muassa lisäää kehon endorfiini- eli hyvänolon hormonien tuotantoa, parantaa vatsan ja suolen toimintaa sekä edistää ruoansulatusta. Akuutin Omalääkäri toteaa näin: "Näyttää siltä, että ilo ja nauru pitävät aivot terveenä. On todettu, että synapsiyhteydet säilyvät toimintakuntoisina. Voisi sanoa, että aivosolut juttelevat toistensa kanssa paremmin. Saattaapa olla, että se ehkäisee vaikka dementiaakin."

Miksi aivot eivät siis toimisi myös toisinpäin? Jos on surullinen, niin voiko murheellisten asioiden pohtiminen vahvistaa surua? Voiko toisten vihaisten ihmisten kanssa seurustelu lisätä vihaa? Väheneekö silloin hyvänolon hormonien määrä elimistössä ja tuleeko ihmisestä surullisempi, masentuneempi, vihaisempi?

Olen tätä miettinyt myös joidenkin nettikirjoitusten kohdalla. Yleensä vältän tietoisesti blogeja, joissa sukelletaan syvälle henkiseen pahaan oloon. Silti olen joitakin seurannut. Näillä blogeilla on usein monia lukijoita, jotka jättävät kirjoittajalle empaattisia ja kannustavia kommentteja. Minäkin olen jättänyt.

Sitten jossain vaiheessa aloin pohtia samoin kuin nyt: voiko ylenpalttinen sympatisoiminen lopulta pahentaa tilannetta? Voiko henkisten ongelmien kanssa kamppaileva tuntea velvollisuudekseen raportoida pahaa oloaan säännöllisesti nettiyhteisölle? Huomaako, ehtiikö ja jaksaako hän muulla tavoin työstää tilannettaan? Voiko pahan olon jatkuva käsittely netissä johtaa kierteeseen, josta ei pääse ulos?

Vähän vastaavanlaisissa mietteissä on ollut Kaarina Hazard uusimmassa kolumnissaan. Hän toteaa siinä, että "elektronisissa vesissä parvet muodostuvat ja kasautuvat suuriksi ja murskaaviksi hyvin vikkelään. Jokaisella meillä on jo tietotaitoa ja taskussa välineet, joilla hetkessä, viiveettä, rakentaa omille tunteille virtuaalinen, komeasti lavastettu näyttämö."

Hän toteaa, että netti on oiva väylä vihalle. Voisiko se olla sitä myös muille tunteille?

En tiedä, mutta haastan nettiyhteisöjä tukemaan aivojen terveyttä purkamalla netissä enemmän iloa!