Viime viikolla seurasin dokumentteja, jotka liittyivät WTC-tornien romahtamiseen vuonna 2001. Ainakin yhdessä niissä kerrottiin, miten erään tietyn yrityksen henkilöstöstä miltei kaikki pääsivät elävänä ulos palavasta tornista. Syy, tai oikeammin ansio, oli monet pelastautumisharjoitukset, joita henkilöstö oli joutunut käymään läpi. Harjoitusten pohjalta he tiesivät, mitä pitää tehdä ja missä poistumistiet ovat.

Muissa yrityksissä monet työntekijät eivät pitäneet kiirettä poistumisen kanssa. He jäivät paikalleen kirjoittamaan meilejä, siivoamaan pöytää, sulkemaan tietokonetta ja keräämään tavaroitaan. Sen sijaan pelastautumisharjoituksissa harjaantuneet poistuivat ohjeiden mukaan välittömästi hälytyksen tullessa.

Mieleeni palasi, miten joitakin vuosia sitten toimin eräässä yrityksessä työsuojelupäällikkönä. Tehtävä oli tipahtanut minulle kuin faksi entiselle tytölle. Käsitykseni siihen liittyvästä työstä ja vastuusta oli hyvin hataraa, ellei peräti olematonta. Toisaalta toimistoympäristössä työsuojelun merkitys on toisenlaista kuin esimerkiksi rakennusalalla, joten siihen kävi ihminen vähäisemmälläkin kokemuksella. Tarvittavat tiedot pystyi hankkimaan lukemalla olemassa olevia ohjeita.

Sitten eräänä päivänä kävi kutsu, että koko rakennuksen kaikkien työsuojeluihmisten tulisi saapua kuuntelemaan palomiehen viestiä. Ilmeni, että on tulossa laaja pelastautumisharjoitus, jota varten meidän tuli valmistautua. Harjoitus piti pitää salassa muilta työntekijöiltä. Silloin tämäkin työsuojelupäällikkö joutui ensi kertaa käytännössä tutustumaan rakennuksen poistumisteihin ja moniin muihin yksityiskohtiin. Saimme tarkat ohjeet, miten piti toimia. Tajusin, että pääsisin lähtemään kyseisestä kerroksesta viimeisenä - vasta sen jälkeen, kun olin varmistanut, että joka ainoa työntekijä oli poistunut paikalta.

Muistan, kuinka harjoituksen ajatteleminen nolotti etukäteen. Mietin niinkin proosallista asiaa kuin miestenhuoneen vessan tarkistamista, ettei siellä vain ole ketään silloin, kun on poistuttava. Koska minussa ei löydy näyttelijän vikaa pätkän vertaa, jouduin ylittämään itseni. Tehtävä on, mitä tehtävä on.

Hälytyksen tullessa toimimme saamiemme ohjeiden mukaan. Kunnon näytelmässä oli tietysti myös panikoivia ja loukkaantuneita, ja yksi kerros oli savun vallassa. Paloautoja oli kadulla ja ihmisiä makasi paareilla ensiavussa. Se havahdutti, vaikka olikin teatteria.

WTC-tornien pelastuneet olivat olleet vastaavissa harjoituksissa ja todennäköisesti myös monessa pienemmissä harjoituksissa. Voin kuvitella, miten moni totesi: ”Voi ei, joko taas harjoitellaan!”. Mutta he toimivat tottuneesti ohjeiden mukaan ja pelastuivat.

Ei ollut turhaa sekään teatteri.