Paha alku päivälle ja koko viikolle: hammaslääkäri. Eikä ihan mikä tahansa potilaskäynti, vaan hampaanpoisto. Eikä mikä tahansa hammas, vaan poskihammas. Se piti poistaa, koska sen alla oli todettu mätäpesäke, jota ei voisi muulla tavalla saada parantumaan. Tosin paraneminen ei ole täysin varmaa, sillä kysyessäni asiaa hammaslääkäri totesi, että "nyt sillä on mahdollisuus parantua".

Mätäpesäkkeessä oli kuulemma sellainen vaara, että tulehdus voisi "levitä sydämeen tai aivoihin". Sen verran alkoi pelottaa, että päätin pitkän pohdinnan jälkeen olevani mieluummin ilman hammasta.

Olen tavannut parikin ihmistä, joilla on hampaiden paikalla pelkkiä mustia tynkiä. Mätäpesäkkeitä on täytynyt olla suussa jo vuosikaudet, mutta edelleen he hymyilevät ilman sydäntulehdusta. Miten se on mahdollista? Minun pesäkkeeni oli hampaan alla ja tullut ilmeisesti epäonnistuneen juurihoidon seurauksena. Heillä on hampaat mädäntyneet suuhun. Mietin, onko mätä sillä lailla vaarattomampaa, mutta en ryhtynyt ottamaan asiasta selvää.  

Sen sijaan pohdin, miksi maassamme kulkee oman ikäluokkani ihmisiä, joilla on pelkkiä hampaantynkiä suussa. Miksi niin monella on sillat tai jopa tekarit? Miksi minulla on (epäonnistuneesti) juurihoidettuja hampaita?

Vastaukseksi käy aikani lasten sanoittama laulu, jota lauloimme sävelellä "Tiedän paikan armahan":

Tiedän paikan kamalan,
kouluhammaslääkärin,
siellä hampaat revitään,
ikenet vain jätetään.

Isoilla ja äänekkäillä porilla täristettiin lasten hampaita. Ei ollut puudutusta, ei hammashoitajia, ei mukavaa tuolia eikä annettu hampaiden hoito-ohjeita. Ei ollut mitenkään epätavallista, että pora lipsahti välillä poskeen tai ikeneen. Kyynelehtien tulimme ulos hammaslääkärin luota ja pelolla vavisten odotimme, milloin joudumme sinne jälleen.

Armeijaikäisiltä nuorilta miehiltä vedettiin rikkinäiset hampaat surutta pois. Sen vuoksi niin monelta keski-ikäiseltä mieheltä puuttuu ainakin takahampaat.

Olen usein pohdiskellut, miksi joku hakeutuu hammaslääkärin työhön. Psykologian opettajani kertoi aikoinaan, että kirurgeissa saattaa olla potentiaalisia psykopaatteja. Ammatissaan he voivat toteuttaa piilevää sadismia vaarattomasti ja hallitusti. Siitä lähtien olen ajatellut, että hammaslääkäreissä voi olla jotain samaa.

Minulle hammaslääkärit ovat aiheuttaneet työllään lähes ylitsepääsemättömän kammon. Nyt on yksi hammas pois ja toivottavasti yksi pelkokerta vähemmän!