Joulunpyhät alkaa olla virallisesti lusittu. Kuusenkin heitin äsken ulos. Se odottaa oven edessä, kunnes rohkenen mennä pakkaseen viemään sen roskakatokselle.

Nykyisin kuusta purkaessa tunnetila on voimakkaampi kuin koristellessa. Tulee kummallinen alakulo, kun yksi pieni aikakausi päättyy. Päätin nautiskella melankoliasta oikein kunnolla, ja pistin glögiä tulemaan sekä vanhat, klassiset joulusävelmät soimaan.

Hiljaa ja rauhallisesti poimin koristeet talteen. Yhden valkean kangaspintaisen pallon osuessa käteen, katselin sen rispaantuneita koristeluja.

Aattona olivat lapset perheineen luonani. Toisen perheeseen kuuluu vajaa 2-vuotias poikalapsi, toiseen seitsemän kuukauden ikäinen koiralapsi. Poikalapsi innostui repimään kuusen hopeaköynnöksiä. Sain tilanteen hallintaan juuri ennen kuin kuusi kaatui. Pahasti kallistuneesta kuusesta ehti kuitenkin pudota muutamia koristeita lattialle. Koiralapsi ilahtui ja otti yhden kangaspallon lelukseen. Siitä ehti irrota muutamia hörhelöitä, ennen kuin sain sen pelastettua.

Liimasin pallon kuntoon, mikä on melkoinen saavutus. Vai mitä tuumaatte siitä, että minulla on noin 20 vuotta ollut jouluisin koristeena olkipukki, jonka yksi jalka on lyhyempi kuin muut. Se keikkui ikävästi eikä suostunut seisomaan pystyssä kuin jotain tukea vasten. Vihdoin tajusin leikata muita jalkoja lyhyemmiksi, ja kas vain, pukki pysyi pystyssä! Pari vuosikymmentä meni yksinkertaisen korjaustoimenpiteen keksimiseen!

Uusavuton, minäkö? Onneksi en ole koskaan kehunut peukaloni paikkaa.  

Tämä kertokoon loppiaistunnelmistani.

Tuikkikaa, oi joulun tähtöset
kilpaa lasten tähtisilmäin kanssa
kertokaa te joulun satua
yhtä uutta, yhtä ihanaa
mieltä viihtäen kuin muinen lasna.

Helkkykää, oi joulun laulelot
rinnoissa niin riemurikkahissa
soikoon sävel, leikki leiskukoon
rinnan riemusta se kertokoon
mieltä viihtäen kuin muinen lasna

Kerran loppuun joulun satu saa
suru säveliä sumentaapi
kerran silmän täyttää kyyneleet
virtaa vuolahina tuskan veet
siks, oi tähtisilmät, loistakaa.