Piti nyt tulla heti vaali-illan päätteeksi katsomaan, mitä tänne kirjoitin viimeksi. Pakko todeta, että persut tekivät sen sittenkin - voittivat jopa median.

Katselin kepulaisten totisia naamoja. Miten tässä näin kävi? Se on vakava paikka, kun on itse ollut aiheuttamassa romahdusta, ja olen aivan varma, että moni maaseudun äänestäjä potee huomenna kamalaa krapulaa. Ei niinkään juomisesta kuin omiensa pettämisestä. Kun halusivat "piruuttaan" äänestää persuja. Kun teki "niin mieli näyttää", miten harmittaa nykyinen meno.

Oli mielenkiintoista kuunnella FST:n kanavalla jotakuta ulkopuolista, eli ruotsalaista naista (valitettavasti en tiedä ketä, kun tulin kesken kaiken kanavalle), jonka mielestä suomalaisilla on niin vahva "rättvishet-paatos", oikeudenmukaisuuspaatos, ettei sellaista ole missään muualla ja sen vuoksi nyt tuli tällainen vaalitulos. Mielestäni analyysi sopii täysin juuri keskustan maajusseille. Vaikka he ovat sitä mieltä, että Mari Kiviniemen istuttaminen puoluejohtajaksi oli heiltä hyvä veto, he eivät ole päässeet yli Matti Vanhasen sotkuista. He potevat niistä edelleen kollektiivista moraalista krapulaa. Sen vuoksi monet keskustalaiset eivät äänestäneet lainkaan, mikä sekin on heikäläisiltä vahva kannanotto. Mutta lisäksi monet äänestivät "piruuttaan" persua (sitaatti on sen vuoksi, että olen omin korvin kuullut muutaman vankan keskustalaisten näin toteavan). 

Näissä vaaleissa on erikoisinta se, että vain yksi puolue voitti. Ainoastaan persujen paikkaluku nousi, kaikkien muiden laski. Silti kokoomus ja demarit tuulettavat myös voittajina. Keskusta ja vihreät myönsivät avoimesti tappionsa ja kummallekin tappio on raskas, vaikkakin eri syistä.

Saksassa vihreät etenevät osavaltioissa voitosta toiseen. Suomessa vihreiden nousu on tehnyt äkkipysäyksen. Vihreät eivät ole pystyneet tuomaan arvojaan niin selkeästi esille, että kaikki ymmärtäisivät. Nyt olisi ollut  tuhannen taalan paikka ja se menetettiin. Mitä nyt? Missä on vihreiden Soini, joka puhuisi asioita selkeästi, niin että kaikki ymmärtävät? Haluttiin olla vastavoima persuille, mutta missä on vastavoima Soinille? Se vaara, jota Soinin pitäisi pelätä? Soinin vaara? No, ei vaineskaan, mutta sellainen selkeästi puhuva ihminen.

Joka tapauksessa kiva nähdä, mitä tästä tulee. Soini lupasi ruotsinkielisessä haastattelussa sopia Jyrkin kanssa saunassa asiat. Että silleen. Ettei nyt näissä vaaleissa olisikin tullut rökäletappio naisille?

Kyllä väsyttää kevät, gallupit ja vaalikeskustelut. Jaksaako niiden etenemistä ihan todella joku seurata?

Erilaisia kyselyjä tulevista vaaleista on tehty lukemattomia. Varmasti kaikki jo tietävät, mikä puolue on niiden mukaan suurin voittaja. Persupa persu, joka on jo neljän suurimman joukossa.

Kaikista eniten yskittää, että media on jakanut paikatkin jo aikapäiviä sitten. Siitä se ei kuitenkaan ole ihan varma, kenestä tulee pääministeri. Tai ehkä se tietää senkin ja median rankkaaman neljän suuren keskustelu oli pelkkää ohjelma-ajan täytettä.

Toimittajat jankuttavat samoja kysymyksiä. Kolme suurinta jaarittelevat samoja vastauksia. Pienemmät voisivat olla mielenkiintoisia, mutta toisaalta voiko tylsiin aiheisiin kukaan saada kiinnostavaa sisältöä? Miksi toimittajat eivät anna hyvälle keskustelulle aiheita? Ja miksi vaalikeskusteluissa on aina samat naamat, joiden vastaukset ovat samat tilaisuudesta toiseen? Eivätkö puheenjohtajat luota, että joku muukin osaisi vastata kysymyksiin? Olisi niin mukavaa kuulla vaikka samaankin kysymykseen vastaus jonkun toisen puoluenaaman kertomana.

Harmittaa, että vihreät voisivat tuoda todellista sisältöä keskusteluihin näin Japanin katastrofin jälkeen. Nyt olisi ollut sadan taalan paikka avata kaikki hanat ja puhua pysähdyttävästi. Mutta ei meillä. Vihreiden puheenjohtaja kiekaisee välillä pikkutyttömäiseen tyyliin ja ottaa sen jälkeen helsinkiläisen peruskoulun sijaisopettajan nuotin. Niillä eväillä ei saa sanomaa esille ja uskottavuus on menetetty, valitettavasti.

Veikkaan tähän lopuksi, että vihreiden päävastustaja persut eivät median suuresta ihailusta ja rummutuksesta huolimatta nouse niin paljon kuin media on antanut ymmärtää. Ja hei, voiko joku tosissaan kuvitella, että persusta tulisi pääministeri?

Onneksi pian gallupit on loppu, vaalit on käyty ja kevät on tullut!

Eläkkeellejäämisikä nousee hiljalleen ilman virallisen eläkeiän nostoakin. Viime vuonna yleisin eläkkeellejäämisikä oli 63 vuotta. Vuonna 2007 se oli 60 vuotta. On kuitenkin ryhmä, joiden kohdalla eläkeikä ei ole noussut, eikä nouse, minkä olen jo aikaisemminkin todennut.

Nyt Björn Wahlroos paljasti tv-uutisissa syyn tähän. Hän pupisi oikein tosissaan, miten on päivänselvää ja täysin oikeutettua, että suuret yritysjohtajat voivat siirtyä 60-vuotiaana eläkkeelle, vaikka koko muu Suomi pakertaisi vuosikausia pidempään. Miksi? Wahlroosin mukaan siksi, että jos itse maksaa itselleen vapaaehtoisen eläkkeen, niin voi tietysti siirtyä 60-vuotiaana nauttimaan eläkettä!

Siinä tuli Wahlroosilta sellaista kukkua, että yritin oikein tarkistaa heiluivatko korvat. Totuushan on se, että yritykset säästävät johtajilleen vapaaehtoisen eläkkeen. Yritykset maksavat komeat rahat eläkeyhtiöille ja vähentävät sitten summat omassa verotuksessaan.

Niin kauan kuin tällainen vapaaehtoinen eläkkeiden säästäminen, piilopalkitseminen ja verokikkailu on mahdollista yrityksille, johtajat siirtyvät 60-vuotiaana eläkkeelle.

Yksityisen sektorin sikariportaan olisikin parempi olla ihan hiljaa (suom.: ”turpa kiinni”) eläkeasioissa, kun eivät ole samalla viivalla muiden kansalaisten kanssa!

Blogini alkutaipaleella valittelin kyllästymistäni median yksituumaisuuteen, kun samat jutut täyttävät joka tuutin. Tilanne ei näytä siitä lainkaan parantuneen, vaan on ehkä jopa kurjistunut.

Tutkiva journalismi näyttäisi entisestään vähentyneen. Sen sijaan lehdissä on yleistynyt tapa houkutella tavallisia ohikulkijoita raportoimaan palkkiota vastaan jokaisesta yleisöä vetävästä tapahtumasta lehteen. Lisäksi perinteinen media yrittää aina vain kovemmin kilpailla sosiaalisen median kanssa lataamalla lennokkaita lauseita sähköisiin väineisiin. Tylsää, tylsää!

Olikin virkistävää bongata uutinen mediablogia pitävän Outi Vainionkulman kampanjasta, jossa hän kehottaa jättämään klikkaamatta höpöotsikoiden linkkejä.

Häntä rassaa uutisten otsikot: "yksi syy tilanteeseen on raha; mainosrahat saadaan niillä otsikoilla, joilla voidaan näyttää, että kävijöitä sivuilla piisaa. Toinen syy sensaatio-otsikoihin on se, että mediatalot haluavat liikaa olla mieliksi lukijoille, kaiken pitää olla viihdyttävää ja miellyttävää." (lainaus Yle)

Uutisotsikoinnit olisi saatava kuriin myös iltapäivälehdissä, mutta tämä on hyvä alku.

Kampanjassa mukana oleminen on minulle helppoa, kun en yleensäkään klikkaile typeriä otsikoita. Mutta jaan jutun FB:ssa, eli mukana ollaan!

Kun olen koko joulukuun ollut hiljaa, niin nyt tulevan loppiaisen kunniaksi yksi jouluun liittyvä kirjoitus. Voicen sivuilta nimittäin bongasin, että joulukortit ovat pitäneet pintansa tekstiviestien rinnalla. Onko joulukorttien määrä tosiaankin pysynyt samana jo 15 vuotta, kuten jutussa kerrotaan?

Omalla kohdallani lähipiiristä tulevien korttien määrä on kuitenkin pudonnut dramaattisesti. Enää kahdelta ystävältä ja kahdelta vanhalta tädiltä tuli kortti. Nuorilta ei yhtään!

Vanhojen tätien ja setien korttien vähenemiseen vaikuttaa ymmärrettävästi se, että he ovat joko dementoituneet, sairaalassa tai kuolleet. Ystävien korttien määrään taas vaikuttaa tekniikka. Toivotukset tupsahtavat tekstareina kännyyn tai meilinä koneelle. Tai sitten vain rupatellaan puhelimessa harva se ilta ja tuntuu ihan pöhköltä pistää vielä kortilla toivotuksia.

Nuoret puolestaan eivät käsitä koko korttihärdelliä! Facebookissahan toivotukset jaetaan eteenpäin kaikille yhdellä kertaa. Näppärää ja taloudellista!

Muistan, kuinka työpaikalla yksi suurimpia vuosittaisia hankkeita oli joulukorttiprojekti. Jokainen esimies päivitti kiertävälle listalle ne kontaktinsa, joille tuli lähettää kortti ja poisti listalta vanhentuneita tietoja. Kun kaikki oli kerätty, laskettiin nimet, tilattiin kortit ja etsittiin osoitteita. Kun kortit saapuivat, alkoi nimien kirjoitusrumba, osoitteiden tulostus ja liimaaminen. Ja kaikessa oli tiukat aikataulut, tietenkin.

Kunnes firma ilmeisesti lopen kyllästyneenä koko prosessiin päätti, että jatkossa lähetetään e-kortti. Oltiin tehokkaita, taloudellisia ja ekologisia.

Mutta Itellan mukaan kustin mukana kulkee 50 miljoonaa korttia aivan kuten 15 vuotta sitten. Jotenkin uskomatonta, mutta en lähde kinaamaan. Kai minä vain satun olemaan yksi omituinen väliinputoaja muiden väliinputoajien pienessä porukassa.

Suomessa on laadittu edistyksellinen asetus, jota kansa kutsuu paskalaiksi. Kuten usein suuria uudistuksia tehtäessä vastustus on voimallista. Tällä kertaa kovinta meteliä pitävät yllättäen kaupunkien jupit, vaikka laki on suunnattu taajamista kauas periferiaan. Jätevesiasetus kun koskettaa sellaisia haja-asutusalueita, joissa kiinteistö ei voi liittyä kunnalliseen viemäriverkostoon.

Tänäkin päivänä jokaisessa taloudessa jätevedet hoidetaan jollain tavalla ulos sisätiloista. Jätevesiasetus tähtää siihen, että jätevesi ei ulos joutuessaan saastuttaisi ympäristöä. Ihan järkeenkäypää! Silti haloo on kova ja jopa lainlaatijatkin ovat alkaneet epäillä asetuksen oikeutusta ja oikeudenmukaisuutta.

Jätevesiasetuksesta on tehty valtava ongelma. Yhtenä aiheuttajana ovat teollisten jätevesipuhdistamojen myyntimiehet, jotka ovat pelotelleet ja painostaneet kiinteistöjen omistajia hankkimaan pienpuhdistamon. Myyntimiehet ovat vedonneet valtiovallan tekemiin päätöksiin, joka muka velvoittaa kiinteistöjä hankkimaan sellaisen. Kun lisäksi kunnan viranomaiset pidättäytyvät antamasta kiinteistön haltijalle suositusta jonkin tietyn jätevesien käsittelyjärjestelmän valitsemisesta, asukkaat ovat jääneet täysin myyntimiesten armoille ja tuuliajolle.

Todellisuudessa haja-asutusalueiden kotitaloudet voivat vapaasti valita jätevesien puhdistusjärjestelmän. Ainoa vaatimus on, että järjestelmällä saavutetaan asetuksessa säädetty puhdistustulos. Jos kiinteistö ei voi liittyä viemäriverkostoon (huom. liittyminen ei ole ilmaista!), voi puhdistamon vaihtoehtona olla kompostoiva kuivakäymälä ja niin sanottujen harmaiden jätevesien maaperäkäsittely. Ranta-alueilla jätevesiratkaisuun kuuluu umpisäiliö ”sille ittelle”, mutta muiden jätevesien osalta sielläkin voidaan selvitä maaperäkäsittelyllä. Maapuhdistamo näet soveltuu useimpiin kohteisiin, jos tontilla on riittävästi tilaa. Jo nyt monessa haja-asutusalueen torpassa on suodatusjärjestelmä, joka pienellä remontilla täyttää asetuksen vaatimukset.

Viimeaikaiset julkiset keskustelut jätevesiasetuksen muuttamisesta siten, että se ei koskisi kaikkia tasavertaisesti, on hälyttävää. Erilaisiin sosiaalisiin tai muihin ominaisuuksiin sidottu vapauttaminen lain määräyksistä kuulostaa suorastaan omituiselta. Toivon todella, että ennen muutoksia asiaa tutkivat sellaiset henkilöt, joihin ei kansan äänekkäimpien mekastus ja edessä olevat vaalit vaikuta.

----

Jos lain laatimisen suunta kuitenkin muuttuu tulevaisuudessa, niin mieleen tuli heti muutama korjausehdotus, joilla voitaisiin selventää nykyisiä käytäntöjä.

- Työaika- ja vuosilomalaki ei koske yli 50-vuotiaita, jos saavat vielä olla töissä.

- Tupakkalaki ei koske Arskaa eikä Reiskaa, tai muita joilla on vastaava lempinimi.

- Verolait eivät koske humanisteja, sillä niiden tulkinta on vaikeaa muillekin.

- Asetuksen ”Ajoneuvojen käytöstä tiellä” määräys talvirenkaista ei koske hameisiin pukeutuvia.

- Tasa-arvolaki ei koske heteromiehiä.

- Tv-lupamaksusta vapautuu, jos ei ole rahaa ostaa 100 tuuman taulutelevisiota riippumatta siitä, onko kotitaloudessa yksi, kaksi vai viisi tavallista tv-vastaanotinta.

Poikkeuksena nykysuuntauksesta olisi työeläkelaki, jonka edessä koko kansa olisi yhdenvertainen. Silloin eläkettä olisi kertynyt kaikille alle 23-vuotiaillekin, ja silloin myös suuryritysten johtohenkilöt ja kansanedustajat lähtisivät samaan aikaan eläkkeelle kuin tavallinen kansa.

Vitsi, vitsi!

Tunsin, että nyt on kirjoitettava jotain tänne, muuten joudun pian tyystin unohduksiin. Kävijämäärämittari ei juuri raksuta. No, toisaalta jouduin vaihtamaan sen vastikään, kun olivat menneet poistamaan kaikki vanhat mittarit ja piti hankkia uusi. Vanhaan mittariin oli kertynyt jotain päälle 2000, saattoi olla jopa lähellä 3000 käyntiä. Ja nyt saman tien KIITOS kaikille kävijöille ja erityiskiitokset kommentaattoreille!

Mietin kuumeisesti, mistä kirjoittaisin. Avasin Ampparit katsoakseni sattuisiko silmiin jotain tuoretta kiinnostavaa. Otsikosta ”Ylen henkilöstö sai tietoa tulevasta” siirryin Hesarin sivulle. Sen otsikosta kiinnosti ”Vuoden 2010 hupinobeleita”. Jo 21:nnen kerran jaettiin hupinobeleita eri aloille.

Rauhan nobelin sai britti Richard Stephens kollegoineen sen yleisen uskomuksen vahvistamisesta, että kiroilu lievittää tuskaa. Tästä tutkimuksesta olinkin jo kuullut aikaisemmin. Siinä muistaakseni todettiin, että on kiroiltava kunnon voimasanoilla ennen kuin siitä on apua. Jos yrittää pihkuralla tai voihan villamyssyllä korvata kunnon kirosanan, se ei tepsi. On manattava tosissaan itse pääpirua tai vaihtoehtoisesti alapäätä, ennen kuin tuska helpottaa. Saatan muistaa väärinkin, mutta kuulostaa mielestäni uskottavalta.

Silti huvittavin nobel, joka kirvoitti kunnon hekotuksen, oli liikkeenjohdon. Sen sai italialainen Alessandro Pluchini ja kollegat matemaattisesta selvityksestä, jonka mukaan organisaatiot muuttuvat tehokkaammiksi, jos työntekijöitä ylennetään satunnaisesti. Kuvitelkaa, että oikein matemaattinen selvitys!

Siis jos arpa ohittaa pomon varjon, Petri tai Pia p…nuolijan, ja sen sijaan osuu Kirsi kikattajaan tai Lasse lusmuilijaan, homma voisi tehostua…

Mutta hei, miksei! Jos kikattaja onkin työpaikan ilmapiirin kohottaja ja lusmuilija onkin työpaikkakiusaamista kokenut tunnollinen pakertaja, joka on painostettu erilleen työyhteisöstä, niin arpa saattaa tosiaankin korjata tilannetta. Sekä heidän henkilökohtaisesti että koko työyhteisön kokonaisuutena.

Entä sitten, jos kikattaja onkin typerä kana ja lusmuilija parantumaton laiskuri? No hätä! Typerä kana saa oman huoneen, eikä enää häiritse muita. Lusmuilija puolestaan voi olla kuten ennenkin, ei kukaan odota häneltä mitään. Kun vielä Petri ja Pia P…nuolijat rientävät hätiin, niin hommat hoituvat!

Hupinobelien tarkoitus on saada ihmiset ensin nauramaan ja sen jälkeen miettimään. Ja sehän näköjään toteutui!

Kun nyt on kilpailtu maailman parhaan maan tittelistä, eikä vieläkään olla täysin selvillä, oliko voittaja Suomi vai Sveitsi, kilpailut todennäköisesti jatkuvat eri tavoin. Sveitsillä on jo vahva ote kategoriassa ”Missä on maailman hauskin parlamentti”. Katso (kannattaa katsoa!) oheinen linkki:

Työn iloa Suomenkin eduskuntaan!

Viime viikolla seurasin dokumentteja, jotka liittyivät WTC-tornien romahtamiseen vuonna 2001. Ainakin yhdessä niissä kerrottiin, miten erään tietyn yrityksen henkilöstöstä miltei kaikki pääsivät elävänä ulos palavasta tornista. Syy, tai oikeammin ansio, oli monet pelastautumisharjoitukset, joita henkilöstö oli joutunut käymään läpi. Harjoitusten pohjalta he tiesivät, mitä pitää tehdä ja missä poistumistiet ovat.

Muissa yrityksissä monet työntekijät eivät pitäneet kiirettä poistumisen kanssa. He jäivät paikalleen kirjoittamaan meilejä, siivoamaan pöytää, sulkemaan tietokonetta ja keräämään tavaroitaan. Sen sijaan pelastautumisharjoituksissa harjaantuneet poistuivat ohjeiden mukaan välittömästi hälytyksen tullessa.

Mieleeni palasi, miten joitakin vuosia sitten toimin eräässä yrityksessä työsuojelupäällikkönä. Tehtävä oli tipahtanut minulle kuin faksi entiselle tytölle. Käsitykseni siihen liittyvästä työstä ja vastuusta oli hyvin hataraa, ellei peräti olematonta. Toisaalta toimistoympäristössä työsuojelun merkitys on toisenlaista kuin esimerkiksi rakennusalalla, joten siihen kävi ihminen vähäisemmälläkin kokemuksella. Tarvittavat tiedot pystyi hankkimaan lukemalla olemassa olevia ohjeita.

Sitten eräänä päivänä kävi kutsu, että koko rakennuksen kaikkien työsuojeluihmisten tulisi saapua kuuntelemaan palomiehen viestiä. Ilmeni, että on tulossa laaja pelastautumisharjoitus, jota varten meidän tuli valmistautua. Harjoitus piti pitää salassa muilta työntekijöiltä. Silloin tämäkin työsuojelupäällikkö joutui ensi kertaa käytännössä tutustumaan rakennuksen poistumisteihin ja moniin muihin yksityiskohtiin. Saimme tarkat ohjeet, miten piti toimia. Tajusin, että pääsisin lähtemään kyseisestä kerroksesta viimeisenä - vasta sen jälkeen, kun olin varmistanut, että joka ainoa työntekijä oli poistunut paikalta.

Muistan, kuinka harjoituksen ajatteleminen nolotti etukäteen. Mietin niinkin proosallista asiaa kuin miestenhuoneen vessan tarkistamista, ettei siellä vain ole ketään silloin, kun on poistuttava. Koska minussa ei löydy näyttelijän vikaa pätkän vertaa, jouduin ylittämään itseni. Tehtävä on, mitä tehtävä on.

Hälytyksen tullessa toimimme saamiemme ohjeiden mukaan. Kunnon näytelmässä oli tietysti myös panikoivia ja loukkaantuneita, ja yksi kerros oli savun vallassa. Paloautoja oli kadulla ja ihmisiä makasi paareilla ensiavussa. Se havahdutti, vaikka olikin teatteria.

WTC-tornien pelastuneet olivat olleet vastaavissa harjoituksissa ja todennäköisesti myös monessa pienemmissä harjoituksissa. Voin kuvitella, miten moni totesi: ”Voi ei, joko taas harjoitellaan!”. Mutta he toimivat tottuneesti ohjeiden mukaan ja pelastuivat.

Ei ollut turhaa sekään teatteri.

Kuuntelin eilen toisella korvalla Radio Suomen ajanhallintailtaa. Olen paljonkin miettinyt aihetta, kun siihen niin usein törmää. Voiko kiireen taltuttaa?

Useimmiten ajanhallinnan käsite liitetään työhön. Työssä on kiire, työstä ei voi irrottautua, työ venyy vapaa-ajalle, työ nielee vähitellen ihmisen kokonaan. Todetaan, että työssä olevien työkuorma on kasvanut, ihmiset hautautuvat töiden alle, työntekijät eivät ehdi keskittyä mihinkään kunnolla ja lopulta he palavat loppuun elleivät ole sitä ennen ymmärtäneet lähteä sapattivapaalle.

Keskustelijat olivat yksimielisiä siitä, että vaikka tekniikka onkin hienoa, niin meilejä ei pidä tarkistella jatkuvasti. Ja vaikka tulisi paniikki jo pelkästä ajatuksesta, ettei ole joka hetki tavoitettavissa, kännykänkin voi pistää joskus kiinni. Samoin todettiin, että pitäisi keskittyä yhteen asiaan ja tehdä se valmiiksi. Valmiista työstä voi tuntea tyytyväisyyttä ja seuraavana päivänä on helpompi lähteä töihin, kuin jos olisi seitsemän asiaa kesken. ”Pitää palastella työ, varata aikaa tehtävälle ja keskittyä”, todettiin.

Ohjelmassa pyöriteltiin samoja faktoja kuin ajanhallintakeskusteluissa yleensäkin. Totta joka sana, mutta silti jäljelle jäi vain epämääräinen pilvi moneen kertaan todettuja asioita. Missä piilee ajanhallinnan ydin? Onko se maailmaa valloittavassa tekniikassa, organisaation rakenteissa tai kellokorteissa? Vai onko se työpaikan erilaisissa ihmisissä?

Kysy keneltä tahansa, kaikilla on kiire. Olen tavannut ainakin näitä kiireisiä tyyppejä:

- On energisiä ja tehokkaita ihmisiä, jotka pystyvät pitämään pyörimässä monta asiaa kerrallaan kuin jonglöörit lautasia. He hallitsevat kalenterinsa, vaikka se on täynnä, sillä he osaavat myös valikoida ja delegoida. Heillä on usein kiire. Heitä ei ole paljon.

- On myös niitä, jotka näyttävät tehokkailta, jotka ovat monessa mukana ja joiden kalenteriin on kasaantunut paljon menoja. He ovat usein verbaalisesti lahjakkaita ja viettävät pitkiä aikoja lounaan, kahvin ja netin ääressä, ja valittavat kuinka kiire heillä on. He ovat työpaikan näyttelijöitä.

- On niitäkin, jotka tekevät täsmälleen sen, mikä työnkuvauksessa sanotaan ja kiemurtelevat irti ja kieltäytyvät kaikesta muusta, mitä eteen tulee. Pakollisen työn rinnalla he toteuttavat omia juttujaan. Tietysti heilläkin on kiire, jos kysytään.

- Jokaisella työpaikalla on lisäksi puurtajat, jotka tekevät pakollisia, tylsiä töitä, joita kiireiset eivät ehdi tehdä. Heillä on paljon töitä ja heillä saattaa olla aikapula. Toisaalta voi olla, että heillä on vain vaikeuksia järjestellä kasaantuva työ järkevästi.

- Joiltakin työpaikoilta löytyy niitä, joita flow, rentorullaus, kuljettaa. Heillä on aikapula kaiken muun suhteen paitsi rentorullauksen tuottavaan työhön.

- Kaiken lisäksi työpaikoilla on heitä, jotka koittavat näyttää kiireisiltä, vaikka töitä riittää vain muutamaksi tunniksi päivässä. Heitä työn vähyys saattaa ahdistaa ja turhauttaa, mutta he eivät pysty tunnustamaan siitä.

Herää kysymys, miksi kaikilla pitää olla ahdistava aikapula ja loputon kiire. Tietysti siksi, että se kuuluu asiaan!

Ryhmäpaine vaikuttaa työelämässä niin, että kaikkien on käyttäydyttävä samalla tavalla. Kun ihmiset puhuvat työpaikalla kiireestä, he elävät silloin työpaikan kulttuurin mukaisesti ja luovat samalla työpaikan henkeä. Kukaan työpaikkansa säilyttämisestä kiinnostunut ihminen ei halua joutua tuon piirin ulkopuolelle. Kiire talttuu, kun yritysten kulttuuri muuttuu.